Ohhoi, jos olisin eilen aamulla 9:30 Juha Rehulan pyssyn paukahdettua ymmärtänyt millaiselle reissulle olenkaan lähdössä. Voi olla, että olisi pupu mennyt pöksyyn. Edessä oli 50 km hiihto perinteisellä tyylillä täysin käsittämättömissä olosuhteissa.
Lämpötila hilautui jo aikaisin aamupäivällä nollan tietämille ja ilman lähes 100% suhteellisen kosteuden takia latu liippaantui eli jäätyi pinnasta. Tämän seurauksena pitoa löytyi aniharvalta hiihtäjältä ja latu muuttui ensimmäisten ryhmien jälkeen puuroksi ja hävisi pian kokonaan. Eteneminen oli jotakin kyntämisen ja liukastelun välimaastosta, muistuttaen hetkittäin etäisesti hiihtoa. Näin mentiin ensimmäiset 25km.
Sukset lipsuivat, hiihtäjät kaatuilivat ja kiroilivat. Varsinaista vaivaishiihtoa, kuten eräs kanssahiihtäjistäni asian muotoili. Naurattikin niinä hetkinä kun v-käyrä oli vähemmän korkealla. Kaaduin matkalla itsekin useamman kerran, mutta eräs kaatuminen alamäessä oli kaikkein kuumottavin: hiihtäjiä tuli mäestä alas solkenaan ja minä olin rähmälläni keskellä mäkeä. Jostain kummasta sain kasattua virtaa kunnon kamikaze-loikkaan, jonka voimasta lensin sukset jalassa vasempaan lumipenkkaan. Taisin siinä seivata jonkun yhteentörmäyksenkin.
25 km jälkeen me häntäpään hiihtäjät saimme nauttia juuri ajetusta ladusta ja
ja taivas tuntui aukenevan. Loppumatka olikin huomattavasti vähemmän tuskainen, vaikka pitoa joko ei ollut ollenkaan jään takia tai sitten mäkien jälkeen lunta oli pohjissa isoina kökkäreinä. Voimat kuitenkin riittivät nyt paremmin, kun ei tarvinnut jatkuvasti jännittää jalkoja möykkyräisellä alustalla.
Saavuin maaliin ajassa 6h 24 min, joka on siedettävä melko vähäiseen harjoituskilometrimäärään ja olosuhteisiin nähden. Tavoitteena ollut 6h aika jäi saavuttamatta, mutta enpä sitä osannut harmitella.
Kunnon pakkaskeleissä ja kovilla latupohjilla harjoittelu ei vastannut kisapäivän urheilulajia oikein millään tavalla. En olisi arvannut, että varsinaisten hiihtolenkkien jälkeinen hipsuttelu kotiin sukset jalassa auraamattomia kävelyteitä pitkin muistuttaisi eniten tulevia kisaolosuhteita. Jossakin vaiheessa mielessä oli vahvana ajatus, että ei enää koskaan. Ei kylläkään matkan pituuden, vaan olosuhteiden vuoksi. Saas nähdä, jäikö Finlandian suhteen nälkä, hiihtotreenien aivan varmasti.
Kilpailun vapaaehtoistyöntekijät pelastivat minun päiväni ihanalla iloisella tsemppauksellaan! Lämmin kiitos heille!
Mutta voi sitä euforian määrää, kun liukui viimeistä laskua stadionille :)
VastaaPoistaJuuri näin ;)
VastaaPoista