Kesäillan aurinko vaipuu vain lyhyeen huokaisuun puurajan taakse, kun sääskiparvet alkavat kerääntyä mökin kuistin ympärille. Kaukaa kuuluu alkukantainen huuto: ”kuiik-ko, kuiik-ko”. Nyt olemme suomalaisen sielunmaiseman syvillä vesillä, mökkirannan hiljaisessa poukamassa.
Kuikkalinnuissa on tuttuutta kuin mökkinaapurissa olla pitääkin: ”Kuikka on pohjoisen pallonpuoliskon tundra- ja havumetsävyöhykkeen tunnusomainen laji, joka suosii karuja kirkasvetisiä järviä. Suomessa kuikka on runsaslukuisin Järvi-Suomen alueella riittävän suurilla järvillä, rannikolla laji on harvalukuisempi.” Suomen lintuatlas kertoo. Wikipedia kuvailee tämän kuuluvan, mutta sittenkin aran linnun tapoja seuraavasti: ”Kuikkalinnut ovat äänessä etupäässä pesimäaikoina; äänet kuuluvia, valittavia tai kaakattavia. Kuikat ovat kotipaikka- ja pariuskollisia. Sama pesäpaikka voi olla käytössä useita vuosia. ”
Kuikka on kuin elävä fossiili. Linnun kantaisän sukujuuret ulottuvat 40 miljoonan vuoden taakse dinosaurusten ajan jälkeiseen eoseenikauden maailmaan. Nisäkkäiden valtakauden alkumetreillä, uuden ajan aamussa saattoi kuikan kantaisän viiltävä huuto kiiriä puunlatvustossa vilistävän esi-esi-isämme, pikkuriikkisen puoliapinan korviin. Siinä oksalla istuessa, hieman käynyttä hedelmää mutustellessa ovat apinan aivot varmaan täyttyneet olemassa oloa koskevalla pohdiskelulla. Mistä olemme tulleet, minne menossa? Mistä näitä hedelmiä saisi lisää?
Apinuutemme on joinakin hetkinä herttaisen vahvasti läsnä. Mies lämmittää mökkisaunan, avaa oluen ja pyytää vaimoaan pesemään selän. Kesäillan odottavasta tunnelmasta ylikierroksille virittyneet lapset pyörivät jaloissa, nukkumisesta ei tule mitään. Perhe menee saunaan. Löylyn lämmössä istuvat suomalaiset kädelliset tuntevat miten mieli rauhoittuu yhteydessä luontoon, alkuun ja esihistorian hämärään. Pihka valuu kuusipaneelista, hiki otsalta. Elämä on hetkien jatkumoa, evoluutio tekee siitä valovuosien tajunnanvirtaa.
Viimein lapset nukahtavat ja hiljainen hetki laskeutuu ennen yötä. Käyneistä hedelmistä herkistynyt mies astelee kevyin askelin mökkipolkua rantaan. Keväällä lakattu puuvene odottaa rannassa, airot sylissään, kokka ulappaa kohden. Tyyni järvenpinta kuvastaa keijuvat hyönteisparvet ja vastapäisen kallion. Vedenpintaa kiirivä huuto kaikuu kallion seinämistä, vettä pitkin pehmeään tajuntaan ”huiik-ka, huiik-ka”. Ahvenet voivat odottaa katiskassa aamuun asti.
Kirjoitus on julkaistu ESS Kesälehdessä 2011.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti