Mitä eroa on suomalaisella, norjalaisella ja palestiinalaisella terroristilla? He ovat kaikki fanaattisia nuoria miehiä, vihaisia ja yksinäisiä. Kaikilla on kiinnostus tekniikkaan, sankaritarinoihin ja suuruudenkuvitelmiin. Verkosta löytyy vertaistukea yhä ohuemmaksi käyvälle reaalimaailman kosketukselle. Uskonto lyö ristiretkeläisen hämärään tajuntaan ritariuden leiman.
Vastaus on, että suomalaisella ja norjalaisella terroristilla on yhteiskunnan luomat mahdollisuudet, palestiinalaisella ei ole. Mutta miten pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta voi auttaa ajoissa yksilöä, jonka ainoana tekemisen motivaationa on hylkiä yhteiskunnan tukirakenteita?
Luin kesällä Milla Hannulan kirjan "Maassa maan tavalla: Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia" (2011) ymmärtääkseni syvällisemmin maahamuuttokriittistä sielunelämää. Hannulan kirja on ärsyttävän subjektiivinen ja asenteellinen ollakseen valtiotieteilijän kirjoittama, mutta luin sen kuitenkin sitkeästi, jotta ymmärtäisin. Valitettavasti kirjan analyysi on todella niin lyhyt kuin nimi antaa ymmärtää. Siitä ei siis ole avuksi.
Vihapuheiden kitkemisestä on tullut hyvinvointiyhteiskunnan pelastusmantra Norjan äärettömän surullisten tapahtumien jälkeen. Viha on tunne, joka ei lakkaa olemasta, vaikka ihmiset olisivat hiljaa. Ääneen lausuttu viha voi ruokkia lisää vihaa, tai se voi vaimentua. Kaikkein vaarallisinta on, jos vihaa padotaan näennäisen korrektiuden alle.
Sordiinon asemesta tai ehkäpä lisäksi, ehdotankin erityisten vihapäivien järjestämistä kaikissa suomalaisissa kunnissa. Vihapäivien vihaseminaareissa voisimme kaikki olla teemallisesti aivan hirvittävän vihaisia, jokaiselle jotakin! Vihaan korrekteja termejä (vrt. maahanmuuttokritiikki), joilla verhotaan totuuksia! Vihaan naapurin mamua, joka hymyilee varmasti sossun rahoilla! Vihaan itseäni! Loppuun voisi tarjota vaikkapa supisuomalaista naurujoogaa, ma-ma-ma-mu-mu-mun per-per-per-su-su-su...
0 kommenttia:
Lähetä kommentti