Kotivanhempi vai huono vanhempi?

Keskustelu kotihoidontuen leikkauksesta sai pienten lasten hoitoon liittyvän tunteellisen keskustelun jälleen roihahtamaan liekkeihin. En halua tässä pureutua kotihoidontuen huhuttuun leikkaamiseen yli 2v lasten perheiltä, joka onneksi torpattiin ideana. Se olisi taloudellisestikin ollut aivan älyvapaa ratkaisu. Sen sijaan on kiinnostavaa pöyhiä sitkeässä eläviä käsityksiä hyvästä ja huonosta vanhemmuudesta. Pitkien hoitovapaajärjestelmien maassamme kiistellään hyvästä ja huonosta vanhemmuudesta lapsen kotona viettämien hoitokuukausien valossa. Hyvät vanhemmat hoitavat lapsen mahdollisimman pitkään kotona, itsekkäät ja huonot vanhemmat vievät lapsen hoitoon. Tämä on tosiasiassa, faktat huomioiden, aivan liian korrektisti ilmaistu. Faktisesti tasa-arvoisessa Suomessa puhutaan edelleen hyvistä ja huonoista äideistä.

Vain 4 % kotihoidontukea saavista vanhemmista on isiä. Esim. helmikuussa 2012 kotihoidon tukea sai 59 531 äitiä, mutta vain 2 438 isää.

Suomessa suurta arvostusta nauttivan professori Liisa Keltinkangas-Järvisen uusi teos Pienen lapsen sosiaalisuus marssittaa vakuuttavan tutkimusaineiston lapsen ensimmäisten elinvuosien merkityksestä sosiaalistumiskehityksessä. En ole lukenut kirjaa, mutta aiempia Keltinkangas-Järvisen tekstejä kylläkin hartaudella. Tutkimuksen päätelminä on esitetty, että päiväkodit eivät ole hyviä hoitopaikkoja alle 2v lapsille. Tämä toistaa jo aiemmin Suomessa vahvasti puolustettua näkemystä kotihoidon ja pienten hoitoryhmien hyödyllisyydestä.

Ei varmasti käy kiistäminen, että hyvin voivassa kodissa ja pienessä hoitoryhmässä lapsen on paras kasvaa! Tämä varmasti toimii myös sen maagisen 2v rajapyykin ylittäneidenkin lasten kanssa. Mutta miten ihmeessä suurperheiden lapset selviävät? Miksi päiväkotiuran aikaisin aloittaneista on kuitenkin keskimäärin tullut ihan järkeviä ja innovatiivisiakin ihmisiä? Miten muualla maailmassa oikein pärjätään, kun lapset täytyy joskus laittaa hoitoon jo muutaman kuukauden ikäisenä?

Meidän perheessä on pian 5v täyttävät kaksoset, joiden kanssa on herkullisella tavalla päässyt tarkastelemaan kahden erilaisen ihmisen kehitystä. Lastemme temperamentit, kyvyt, sosiaalisuus, ryhmässä pärjääminen, stressin hallinta ja kiinnostuksen kohteet ovat aivan pienestä lähtien olleet erilaisia. Erilaiset kehitysvaiheet ja henkinen valmius asioihin kypsyvät eri aikaan. Se mikä toiselle voi olla olan kohautuksella ohitettava pieni harmi, voi toisen sisällä muuttua isoksi huoleksi. Vanhemmuus vaatii läsnäoloa ja kykyä ymmärtää lapsen reaktioita: onko tämä minun lapselleni hyväksi vai ei? Siksi tuntuu niin äärimmäisen yksinkertaistavalta keskustella hyvästä vanhemmuudesta vain kotihoitokuukausia laskemalla.

Meidän lapset menivät päiväkotiin ollessaan 1v 2kk. Minä en ole koskaan katunut ratkaisua. Melko pienessä päivähoitoryhmässä, tuttujen ja mukavien hoitajien sekä vakiintuneiden päiväkotikavereiden keskellä lapsillamme on ollut turvallista olla. Varmasti myös kaksossisarus on lisännyt turvallisuuden tunnetta. Jos kerran pienen lapsen ihannehoito on tieteellisestikin näin selvää, tulee päiväkoteja muuttaa paremmin pienten lasten tarpeita vastaavaksi. Käytännössä kohtuullisen pienet ryhmäkoot ovat usein paras ratkaisu sekä päiväkodeissa että kouluissa.

Olemme vielä aika kaukana siitä, että yhteiskunnallisesti annettaisiin riittävää painoarvoa pienten lasten vanhempien intuitiiviselle tiedolle siitä, mikä on hyväksi omalle lapselle/perheelle. Voiko tällainen luonto koskaan edes olla kuvattavissa tieteen keinoin? Yksilöinä - äiteinä, isinä ja jonkun lapsina - voimme onneksi itse valita suhtautumisemme omaan ja muiden vanhemmuuteen syyttelyn ja syyllistymisen tai sallivan ja anteeksiantavan välimaastoista, usein jopa monta kertaa päivässä. Usein tuntuu, että lapset kasvattavat enemmän meitä vanhempia.

Kuvassa Tatte ja Patte, rankan päiväkotiuran angstiset kasvatit.